tiistai 18. joulukuuta 2012

Greetings from Spain!


Text created by Laura Kärkkäinen who lost her password to the blog... :D 

Laura is a member of Camos Board who has been in Barcelona since May. Here's her thoughts about doing a rehearsal abroad!



"My decision to do the advanced training in Barcelona had several reasons. I did my exchange program here and I fell in love with Catalonya that with its rich culture differentiates a lot from the rest of Spain. In addition,  I was  enthusiastic in learning fluent Spanish. 

The most challenging and time-consuming phase of the process was first to get hired and later to pass the training course. I feel very proud of myself to have managed to find a job in the middle of the economical crises that Spain is struggling with.  I was supposed to stay here over the summer but as I got this opportunity thanks to the Erasmus movement Rovaniemi University of Applied sciences, this is my eight month here!

Training course was very intense, interesting and challenging. Even though my level of Spanish is rather high, sometimes I faced moments of despair. The last challenge during the training course of 2 weeks was to pass the final exams that were held partly in English. I was extremely exhausted and I remember how I cried at the parking lot of the airport after having passed the exams with a good degree.

Finally, I started to work as a passenger service agent at check-in, boarding gates and Lost & Found department.




Me in my Uniform


My personal experiences during the training/working period for Menzies Aviation were positive, challenging and rewarding. It has not been easy to realize the cultural and linguistic differences between the cultures and equality in working life. I got friends at the work and received a decent training before the first shifts. The majority of my colleagues and supervisors treated me kindly and I got to work independently.

Despite the fact that I have earned less than 50 % of what I would have earned in Finland, I appreciate this experience. The biggest reason for my ambition to survive abroad is my strong will to live independently. Sometimes it’s very hard because the feeling of certain “homelessness” is following me wherever I go.

What comes to the international ambiance, I have to tell that due to my open-minded personality I find it easier to live abroad than in Finland. Spanish people live with their whole heart and so do I. I never have to talk quietly or stop laughing/crying as some people suggest me to do in my home country. 

As Barcelona is a big metropolitan, you can find all kind of people here. For many people, this is a city where you are encouraged to find your own way. Wandering among other survivors somehow gives one comfort and strength we all need in this life.

My tip for the students traveling to Spain is to study Spanish as much as possible because otherwise it's hard to manage with the local people. Students who don’t know any Spanish should not study or do their trainings at the local enterprises because it's surprisingly challenging since local people do not have as high level of English as Finnish people do. Having at least good basics in Spanish help students to find accommodation without getting “robbed”, open a local bank account, get a library card and transportation card etc.

Now that my working/training has finished, I am ready to return to Rovaniemi and finish my studies. I hope to be able to communicate with international students and listen to their experiences, worries and joys! As next year I will be concentrating on the well being of students, I am willing to organize laid back reunions at the living room of students, right in front of the Student Union’s office.

See you in January!

-Laura-"

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Jäsenmaksun verran joulumieltä

Kun meidän suvulla on joulu, on lahjojen avaaminen aina parin tunnin show jonka jälkeen aikuiset istuvat epätoivoisena roskien seassa ja lapset käyvät kierroksilla kun eivät tiedä millä lelulla leikkisi ensin. Viimeistään helmikuussa minä ja sisarukseni saamme rojuhepulin ja väintään puolet joululahjoista lähtevät roskiin tai kierrätykseen.

Siksipä omatunnossa tuntui vihlaisu välittömästi kun luin IBSin sivulta Facebookista Inno Barents Labin kampanjasta jossa kerätään pehmoleluja Murmanskin orpokoteihin. Siellä nimittäin kolmea lasta kohden on pahimmillaan vain yksi lelu.






Harmikseni olin saanut viimeisimmän rojuhepulin marraskuun alussa, jolloin raahasin jätessäkillisen leluja kierrätykseen. Kun ehdotin että osallistuisimme porukalla Camoksen kanssa, olivat kaikki heti mukana. Koska totesimme omat pehmoleluvarastomme hieman niukiksi, päätimme että hankimme lisäksi kirpputorilta leluja opiskelijakunnan vuosimaksua vastaavalla summalla.




Ilahduimme suuresti kun havaitsimme millaisen kasan todella hyväkuntoisia leluja tuolla summalla saikaan!






23 euroa on todella pieni hinta siitä että sillä tehdään kolmisenkymmentä lasta iloiseksi -edes hetkeksi!







Leluja kerätään Rovaniemen Prismassa vielä tämän viikon loppuun asti, joten kaikki nyt tyhjentämään omista, kaverien ja vanhempien kaapeista ylimääräiset pois ja joulumieltä tuottamaan!


Ja ihanaa joulunodotusta kaikille!
Kohta on jo L_O_M_A!
Jee!


lauantai 1. joulukuuta 2012

Learning without grading?

Tänään ilahduin huomatessani, että sain 90/100 pistettä myynnin roolileikistä jossa myin pahaa aavistamattomalle luokkatoverilleni hammastahnan. Kerroin kämppäkavereilleni tuloksestani ja keskustelun lomassa totesin heille, että uskon että olisin varmasti pärjännyt itse tehtävässä paremmin, jos en olisi jännittänyt kyseistä arviointitilannetta.  Tilanteessa jossa tiedät että sinua arvostellaan ja virheitäsi tuijotetaan suurennuslasin kanssa jännittäminen on lähes väistämätöntä.

Miksi oppimista pitää arvioida? Miksemme voi ainoastaan oppia ja pitää huoli että osaamme tarvittavat asiat? Miksi meidän täytyy tuijottaa virheitä ja tuloksen ollessa jotain muuta kuin korkein mahdollinen arvosana, tiedämme epäonnistuneemme jossain?



Tiedostan kyllä että ilman arviontia olisi mahdotonta tehdä eroa oppilaiden välillä. Jotkut ihmiset luistaisivat opinnoista ja tekisivät sen vähiten vaadittavan määrän työtä ja arviointi olisi siltikin tasavertaista. Mutta niinhän se on myös työelämässä: Jotkut hoitavat työnsä niin, etteivät saa potkuja, kun taas jotkut ihmiset ovat ylitunnollisia ja uhraavat jopa henkilökohtaisen elämänsä työnsä puolesta. Uskallan kuitenkin luottaa siihen, että he jotka kiitosta todella ansaitsevat, he sitä myös saavat.

Miksi siis kaikesta huolimatta ruokimme tätä virheitä osoittelevaa oppimistapaa lähes kaikkialla maailmassa?

Minulla on kaksi äärimmäisen lahjakasta siskoa, jotka ovat aina pärjänneet opinnoissaan. Se on ollut heille helppoa, koska heillä on hyvä muisti ja analyyttinen ajattelutapa on heille luontaista. Yläasteella sekä molemmat siskoni että kanssani samaan aikaan peruskoulusta valmistuneen neljä ystävääni ovat saaneet kymmenen parhaan opiskelijan joukossa stipendin koulun parhaista keskiarvoista. Siskoillani yläasteen päättötodistusten keskiarvot olivat 9,6 ja 9,8.

Minulla "vaivaiset" 8,3.

Olenko siis huonompi kuin siskoni? Tai ystäväni, jotka pärjäsivät loistavasti koulussa.

Äitini ilmoitti jo ala-asteella minulle, ettei hän allekirjoita huonoja numeroita. Äitini mielestä huonot arvosanat alkoivat numerolla seitsemän tai pienemmällä. Äitini oletti, että huonot numerot johtuvat laiskuudestani ja siitä ettei minua kiinnostanut opiskella. Joka kerta kun sain kokeen, jossa numero oli huono, pelkäsin mennä kotiin ja kertoa minkä numeron olin saanut. Olinhan epäonnistunut. Lapsena kun maailman murheet eivät ole vielä suuret, on erittäin harmillista joutua elämään lahjakkaiden sisarusten varjossa.

(kuva)
Lapsesta asti olen kuitenkin nauttinut erilaisista esiintymistilanteista, koska silloin tein aina äidin ylpeäksi - vaikka lauloinkin pariin otteeseen välisoiton päälle ja kuulostin erittäin epävireiseltä. Kyseisenlaisissa tilanteissa koin ilmapiirin kannustavaksi: siitä huolimatta, että huomasin laulaneeni väärin ja nolostuin, sain silti kannustavat aplodit.

Olen kasvanut noista ajoista ja saanut myös äitini ymmärtämään, että hänen tuomitseva asenteensa minun koulunumeroitani kohtaan on ollut väärin. Olen päässyt eroon ajattelusta etten ole yhtä hyvä kuin sisareni tai ystäväni.  Olen myös kaikkien kanssaihmisten onneksi tiedostanut, ettei minusta tule maailmankuulua laulajaa.

Olen vihdoin ymmärtänyt sen kliseen arvon, että me kaikki olemme erilaisia. Meillä on erilaisia vahvuuksia ja meidän pitää keskittyä niihin kaikkien niiden virheiden etsimisten sijaan. Ihmiselle on luontaista epäonnistua ja tärkeintä on yrittää oppia virheistä joita teemme!




Tänään kuitenkin pysähdyin miettimään, että miten koulu ja erilaiset arvioinnit, arvostelut sekä kilpailut ovat minuun vaikuttaneet. Uskon, että erilaiset urheilukilpailut ovat olleet hyväksi ja olen oppinut epäonnistumisista, oppinut määrätietoisuutta ja tekemään töitä saavuttaakseni sen mitä haluan. Onnistumisen tunne hyvän numeron saadessani on ollut riemua, mutta toisaalta se on jotenkin vääristynyttä.

Miksi oppimisen pitäisi olla arvosteltua? Emmehän me ole kopiota opettajistamme, emmekä välttämättä osaa, tai edes halua, ajatella asioita samalla tavalla kuin he. Kurssivaatimukset ovat kurssivaatimuksia, mutta tarkoittaako se että ideaali oppija tietää koko kurssisisällön kaikkinensa niinkuin se on ennaltakäsin määrätty?

Oletko koskaan ajatellut jos hyvän numeron sijasta saisitkin opettajaltasi sanallista palautetta, että olet tehnyt hienoa työtä?

Siinä pienessä lapsessa joka sisälläni vieläkin asuu elää vieläkin muistot noista hetkistä, kun äitini sanoi, ettei halua allekirjoittaa huonoja numeroitani. Kuitenkin sitäkin elävämmin mieleeni palaavat ne muistot, kuinka äitini itki ylpeydestä ala-asteen joulujuhlan jälkeen, koska olin laulanut kyseisessä tapahtumassa. Äitini oli minusta niin ylpeä, vaikka en ole koskaan ollut mikään kyvykäs laulaja. Mutta se halu ja ilo joka minulla laulamisessani oli, sai hänet liikuttumaan kyyneliin.

Kannustavassa ja rohkaisevassa ilmapiirissä oppiminen, parhaansa yrittäminen sekä onnistumisen riemu tuottavat lopulta parhaan lopputuloksen!




Sen vuoksi olenkin itse oppimassa asioista kyseisenlaisessa ympäristössä - Meidän omassa opiskelijakunnassa Camoksessa ja nimenomaisesti Camoksen hallituksessa. Olen oppinut paljon aina ihmissuhteista todella käytännöllisiin asioihin, kuten neuvottelutaitojeni parantamiseen ja kirjanpitoon. (Voitteko uskoa, että tradenomiopiskelija, joka on suorittanut kirjanpidonkurssin arvosanalla kolme, joutui pyytämään kirjanpitäjältä selitystä erinäisiin mysteerilukuihin kirjanpidossa?)

Matkan varrella olen päässyt tutustumaan upeisiin ihmisiin ja saanut ihania uusia ystäviä. Olen uhrannut aikaa opinnoiltani, mutta olen silti noin puoli vuotta kurssitovereitani edellä. Olen päässyt etuoikeutettuna reissaamaan ja edustamaan opiskelijakuntaamme aina ruotsinlaivalle saakka ;). Olen päässyt kertomaan mielipiteeni ja vaatimaan opiskelijoiden etuja tärkeissä kokouspöydissä. Unohtamatta niitä leppoisia ja nauravaisia illanistujaisia uusien ystävien seurassa.

Kaiken hyvän lisäksi olen kokenut, että minua ja panostustani arvostetaan, täysin arvostelematta. Olen hyvä sellaisena kuin olen, kukaan ei tuomitse minua tehdessäni virheitä oppimisen polullani. Sen sijaan minua kannustetaan olemaan aina vain parempi. Tämä on sitä oppimista, mitä haluan tehdä, näin se mielestäni kuuluisikin tehdä. Silloin kun tuntuu, että kuljet vastatuuleen, sinulla on ihmiset ympärilläsi tukemassa sinua ja hurraavat kanssasi onnistuessasi.

Teen kaiken tämän oppiakseni ja ollakseni parempi. Samalla koen edistäväni niin omia, kuin muidenkin opiskelijoiden etuja. Nimittäin vaikuttaminen on tärkeää, koska valintamme ja toimemme määrittelevät pitkälti sen kuinka me itse ja ihmiset ympärillämme voivat. Minä haluan meidän kaikkien voivan hyvin, mutta haluan sinun auttavan minua tekemään meidän arjestamme paremman.