Kahdeksanvuotiaana

Minulle kävi kerran kahdeksanvuotiaana niin että sain syntymäpäivälahjaksi rahaa. Paljon rahaa. Isäni sanoi minulle että ainakin osa pitää viedä pankkiin. Olin hieman tympääntynyt asiasta, mutta lopulta ymmärsin että se olisi pitkällä tähtäimellä järkevää. Luovutin hänelle 60 markkaa, eli vähän yli puolet potista. Luotin täysin siihen että hän kunnioittaa yhteistyötaitoani sekä kypsää vastuunkantoani ja toimittaa rahat asianmukaisesti pankkiin. Tulevaisuudessa uhraukseni palkittaisiin. Korkojen kera.

Myöhemmin minua alkoi epäilyttämään. Rahojen luovuttamisen jälkeen asiasta ei oltu puhuttu enää sen kummemmin, enkä ollut nähnyt minkään valtakunnan talletuskuittia. Päätinkin mennä kovistelemaan isääni asiasta. Hän käyttäytyi ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mistä puhuin. Kuittia ei myöskään tietenkään löytynyt. Marssin pankkiin. Koska elettiin kultaista 90-lukua, tutut pankkitädit antoivat rahaa ja tietoja ilman henkilöllisyystodistuksia ja valtakirjoja. Sainkin tietää, ettei tililläni oli tasan 60 markkaa vähemmän kuin siellä pitäisi olla.

Tämän lapsuudentraumani vuoksi pystyn samaistumaan erittäin hyvin Finnairin työntekijöiden tilanteeseen. Tiedän tasan tarkkaan mikä on "se tunne kun teet vastuullisen päätöksen uskoen uhrauksen ja pitkäjänteisyyden mukanaan tuomaan suurempaan hyvään ja huomaatkin tulleesi -anteeksi karkeuteni- kustuksi silmään".

Sitkeydellä ja peräänantamattomuudella  sain isäni lopulta myöntämään, ettei ollut muistanut (tai todennäköisemmin viitsinyt) viedä rahojani pankkiin. Hermostuin isälle, juorusin äidille ja sain omani takaisin. Viivästyskorkojen kera. Lopulta jäin siis vielä enemmän voitolle ja "paha" sai palkkansa.

Sitkeyttä ja peräänantamattomuutta vaaditaan myös edunvalvontajärjestöiltä. Ja, kuten tapaus AKT osoittaa, on myös tervettä tarkastella omaa toimintaa kriittisesti. Jotta voi vaatia läpinäkyvyyttä, on oltava sellainen myös itse. Millaisen kuvan antaa jäsenilleen järjestö jonka oma pesä on hoitamatta?

Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet minut pohtimaan myös opiskelijakuntien ja erityisesti Camoksen roolia. Mikä on keskeinen tarkoituksemme ja tehtävämme? Mitä jäsenemme odottavat meidän tekevän? Tietävätkö he mitä olemme tekemässä? Onko toimintamme läpinäkyvää?

Itse hahmotan opiskelijakunnan tehtävän ensisijaisesti edunvalvonnan kautta, vaikka näkyvin toiminta taitaakin olla opiskelijakorttien välittäminen. Edunvalvonnalla pyrimme varmistamaan ettei kukaan yritä "vetää välistä" ja että opiskelijoiden ääni kuuluu päätöksenteossa. Se, kuinka hyvin tässä onnistumme, on jokaisen jäsenen itse päätettävissä. Varmaa on kuitenkin että työtä on paljon ja ettei se lopu koskaan. Valppaana on oltava 24/7, sillä aina, ja jokaisessa organisaatiossa, on niitä isejä jotka unohtavat viedä lapsensa rahat pankkiin.